Kun se vaan klikkaa

Jokainen, vuoren varmasti (ainakin uskoakseni) tietää tunteen, kun jonkun ihmisen kanssa vain klikkaa ensimmäisestä lauseesta lähtien. Vaikka ette ikinä olisi tavanneet aikaisemmin missään tilanteessa, ette olisi edes kävelleet vastaan kadulla, ette olisi edes kuulleet toisistanne. Mutta sanaton yhteys syntyy ensikohtaamisesta? Tiedätkö, se vaan klikkaa.

Minä tapasin viime keväänä hengen heimolaiseni. Tapasin hänet netin kirpputoriryhmän kautta. Ostin häneltä 2 dvd.tä, Veskun ja Titanicin. Tapasimme koiriemme kanssa, molemmilta jättirotu sattuu löytymään sohvalta. Puhe ja sanat vain soljuivat, muurit katosivat. Sen tapaamisen jälkeen minusta tuntui, että tämä ihminen oli tullut elämääni jäädäkseen. Palasin kotiin ja kiitin siitä, että minua oli kuunneltu. Pari viikkoa ennen tätä kohtaamista nimittäin esitin hiljaisen toiveen tutustua uuteen ihmiseen. Ihmiseen joka olisi samalla aaltopituudella kanssani. Ihmiseen joka kuulee ja kuuntelee.

Meillä on 20 vuotta ikäeroa. Se ei haittaa. Eilen olin ystäväni luona. Puhuimme molemmat taustoistamme , mistä ja millaisista olosuhteista ponnistamme. Tarinamme, niiden ihmisten takana, joita tänä päivänä olemme, ovat ikäerosta huolimatta hämmentävän samanlaiset. Kumpikaan meistä ei ole kasvanut kultalusikka suussa, mutta jos olisimme, emme olisi sellaisia kuin nyt olemme, emmekä todennäköisesti istuisi tässä puhumassa pikkutunneille elämästä.  Kilistämässä ja kiittämässä toisiamme siitä, että löysimme toisemme.

Tänään tunnen suuren suurta riemua siitä miten ihanan ihmisen olen saanut elämääni! Kiitos.
Aurinkoista ja ihanaa sunnuntaita!