keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Kipupiste


                         " Aikuisuuteen kuuluu elämän risaisuuden hyväksyminen.
                                Kun tuhannennen kerran antaa itselleen anteeksi
                                  samasta asiasta, ei ole enää varaa tuomita muita.
"
                                                      -Tommy Hellsten-

Luin jokin aika sitten Tommy Hellstenin kirjan Elämän paradoksit. Kirja pitäisi löytyä mielestäni jokaisen kirjakokoelmista, se pysäyttää lukijansa, ainakin hetkeksi. Se on kirja elämänmuutoksesta, jo muuttuneesta, muuttumassa olevasta. Kirjaan voisi palata aina uudestaan ja uudestaan. Aina kun se olisi ajankohtaista.
Eräs kohta erityisesti pysäytti minut. Meinasin hypätä kokonaisuudessaan kappaleen yli, sillä aloin tuntea fyysistä pahoinvointia. Yksi pieni sana aiheutti niin tukalan olotilan, että olin lähes valmis heittämään kirjan ö-mappiin. Tuo pieni suuri sana oli rakkaus. Siinä, oma pieni kipupisteeni.
Palaan viime vuoden loppuun, jolloin aloin tuntea vieraantuvani itsestäni ja tunsin, että olen hylännyt itseni. Minua ahdisti. Päätin, että nyt on keskityttävä vain omaan hyvinvointiin, siihen miltä minusta tuntuu, mitä minä haluan. Päätin alkaa eheyttää itseäni. Tein uudenvuodenlupauksen pitää huolta itsestäni keskittyä omaan fyysiseen ja henkiseen hyvinvointiini. Tajusin, jotta voisin rakastaa toista ihmistä, minun täytyy hyväksyä itseni, voida hyvin ja ennen kaikkea rakastaa itseäni.
Se miksi tuo sana sai minut voimaan pahoin johtuu tästä. Yhdistän rakkauden fyysisyyteen. Yhdistän sen edelleen miehen ja naisen väliseen tunteeseen. Koska minulla ei sitä ole, se saa minut voimaan pahoin. Tälläkin hetkellä kun kirjoitan tuon teille.
Luin rakkautta käsittelevän kappaleen kuitenkin loppuun. Pakotin sen itseni lukemaan. Sitten kysyin itseltäni; voiko tuon rakkauden kohdistaa muuhun? Miksi omissa ajatuksissani kohdistan sen vain parisuhteeseen? Tajusin, minä voin kohdistaa sen elämään, itseeni, läheisiini. Ja siinä ei ole mitään hävettävää, päinvastoin.
Minulla on kuukauden päivät ollut tunne, että kehoni ei ole omani. Tai on se omani, mutta se kiristää. Täytyy venyä ja vanua koko ajan suuntaan jos toiseen. Päätin tehdä asialle jotain. Eilen rakastin kehoani, olin ensimmäistä kertaa Hot Joogassa. 90 min olet vain itseäsi ja kehoasi varten. Harjoitus on fyysinen sekä henkinen, hiki valuu.  Kroppa ei liikukkaan niin kuin luulit sen liikkuvan (jos luulit). Siinäpä haastetta. Rakastaa omaa kehoa niin ,että jalat haara-asennossa saat otsan lattiaan. Seisten taikka istuen. Joiltakin se onnistuu, minulta ei. Aion mennä tunnille ensi tiistaina uudestaan, jos siltä tuntuu ehkä jo aiemmin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kun luit tekstejäni. Kommenttisi lisää iloa päivääni!