maanantai 24. marraskuuta 2014

Ma ma maanantai


Maanantai.
Mikä siinä on?
Ei vain lähde.
Tai voi olla, että hetkeksi lähtee, mutta sitten lässähtää.
Ollaanko vain totuttu siihen, että maanantai on syvältä.
Ankeuttaja.
Yksi positiivinen ajatus herätessä, voi muuttaa koko päivän.
Toimii...
muulloin paitsi maanantaina.
Viikonlopun jälkeen arkeen palaaminen on vain kurjaa?
Millä maanantaista saisi parhaan päivän viikossa?
Kakkupala aamulla tai lasi viiniä illalla. 
Pitkä lenkki koiran kanssa, mukillinen kaakaota jossa kermavaahtoa. 
Jos sitä voisi muuttaa.
Edes niin, ettei päällimmäinen tunne nukkumaan mentäessä olisi; huoh selvisin.
Siinäpä ajatusta maanantai-iltaan,
otan mielelläni ideoita vastaan :)


sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Intohimoista ja vauvoista



Aloin tuossa perjantaina miettimään intohimoja. Intohimon kohdetta, josta haluat tietää kaiken. Jonka vuoksi haluat oppia aiheesta kaiken, tehdä sen saadaksesi kaiken mitä se vain vaatii. Voisit puhua aiheesta suu vaahdossa monta tuntia putkeen. Innostua ja saada muut innostumaan.

Tunnen erään miehen joka on minua muutamia vuosia nuorempi, valmistunut lääkäriksi ja toimii tällä hetkellä vastaavana lääkärinä. Hän aloitti koulun jossa opiskelee johtamista ja yrityksen rakentamista. Ja nyt puhuu asiasta suu vaahdossa. Oma tie löytyi, ja nyt sen eteen tehdään kaikki mahdollinen. Arvostan.

Iiro Seppänen puhui viimeisimmässä Possessa Base hyppäämisestä. Lennetään oravapuvussa vuorenhuipulta vapaapudotukseen. Syteen tai saveen. Se innostus mikä miehestä huokui sai melkein vedet silmiin. Loukkaantumisista huolimatta, mikä aito rakkaus lajiin. Taito innostaa muitakin.

Luin kesällä Kasey Edwardsin kirjan Kolkyt ja risana. Kasey kirjoittaa siinä luvun joka käsittelee "vertauskuvallista vauvaa". Jep, luit oikein. Vertauskuvallista vauvaa. Sitä asiaa, minkä vuoksi käyt töissä päivisin. Minkä asian vuoksi olet valmis menemään äärimmäisyyksiin. Mikä saa sinut syttymään niin, että lähes muulla ei ole merkitystä. Mikä on sinun vertauskuvallinen vauvasi?

Mietin omaa vauvaani. Mietin, mietin ja mietin. Minulla ei ole koskaan ollut suurta suunnitelmaa. Olen aina kellunut virran mukana, minne se on minua vienytkin. Tehnyt asioita intuition pohjalta. En osaa asettaa itselleni suuria tavoitteita. Mikä on minun vertauskuvallinen vauvani? No töissä pitää käydä tietysti sen takia, että pystyy maksamaan katon pään päällä, saa ruokaa itselle ja tuolle nelijalkaiselle ystävälleni. Työni on mukavaa ja jopa voisin sanoa antoisaa, mutta se ei ole intohimoni.
Tulin siihen lopputulokseen, että aion pitää elämää itsessään vertauskuvallisena vauvanani. Olen kaikelle avoin, mihin se minua kuljettaakin. Haluan nauttia siitä. Haluan toteuttaa ja tehdä asioita, jotka saavat minut hyvälle tuulelle ja voimaan hyvin. Ei kaikilla tarvitse olla suurta suunnitelmaa. Minä olen minä ja elän elämääni niin kuin elän. Go with the flow, ehkä saan jokeen pudonneista oksista kiinni, tai sitten en.
Rentouttavaa sunnuntai-iltaa!



sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Isälle

Elämämme
tiet ja hetket
ovat tarkoitusellisia

ja annettu
suurella rakkaudella 
lahjaksi

että oppisimme
rakastamaan toisiamme
ja kiittämään myös heistä
jotka haastavat meitä eniten

syvimmästä pynnöstämme.
- Heli Kolho ja Tuula Turunen, Siivellä


Tänään on isänpäivä. Onnea siis kaikille isille.
Oma isäni lähti ajasta ikuisuuteen lähes 8vuotta sitten. Aika menee nopeasti. Luin tänään Heli Kolhon ja Tuula Turusen Siivellä runokirjaa (kuten ehkä jo huomasitte) ja halusin sieltä antaa itselleni ja isälleni yllä olevan tekstin.
Yhteinen aika oman isäni kanssa ei ollut helppoa, tai sanotaan niin, että sillä oli hetkensä. Emme aivan löytäneet yhteistäsäveltä olosuhteista ja asioista riippuen. Isä oli minulle peili, ja nyt minä opettelen ymmärtämään tuota peiliä, itseäni, ja kasvamaan siitä. Se peili oli kuvajainen siitä, jonka isäni kai omassa lapsuudestaan sai.
Vaikki asiat olisivat voineet olla toisin, en ole katkera.  Ilman sellaista isää kuin sinä olit minulle, minä en olisi tällainen. Kaiken haluan ymmärtää ja anteeksi antaa. Silloin en pystynyt olemaan lapsi niinkuin lapsen olisi ehkä kuulunut olla, sisäinen lapseni on herännyt vasta pikkuhiljaa.  Ja vaikka aina oman vanhemman kanssa ei ole helppoa, hän on silti osa sinua.

(Ajatukset kumpuavat myös Tommy Hellstenin kirjasta Virtahepo olohuoneessa).

Rotuserkulleni, itselleni ja niille joilla välillä on kiire

Kuuntelen tunteitani ja olen.

En pakota vastaan
En yritä nopeuttaa
En kiirehtiä liikaa

Kuin koskiveneelle
aalloilla
myös minulle riittää
että asiat tapahtuvat

äärettömyyden
omassa tahdissa.
- Heli Kolho ja Tuula Turunen, Siivellä



Kärsivällisyyttä,
kulta pieni.

Mitä levollisempi,
on oma suhtautumiseni
mitä tyynempi
mieleni pinta

sitä helpommin 
asiat ratkeavat,

kiistat
 vähenevät,
puoliintuvat
katoavat.

Kärsivällisyyttä 
kulta pieni.
- Heli Kolho ja Tuula Turunen, Siivellä


torstai 6. marraskuuta 2014

Keskustelua sydämeni kanssa

Ensilumi satoi tänään. Vedin sälekaihtimet olohuoneen ikkunasta ylös ja katselin putoavaa lunta, lintuja ikkunan edessä olevassa koivussa ja kuuntelin Samuli Edelmania. Nautin vain hetkestä ja tunnelmasta. Erityisesti alla oleva teksti sai minut ajattelemaan. Toivo tulevasta, minä kasvan taas. Ja voimistun.
(Olen siis edelleen sairauslomalla, paluuni töihin ei sujunut suunnitelmien mukaan. Koitetaan ensi viikolla uudestaan :) ) Mukavaa loppuviikkoa!

 
Sieluni kaltainen
- Samuli Edelmann

Olen ohittanut kukkulan ja radan penkereen
Sen kohdan, jossa loppui leikit lapsuuden
Nuoruus on pullo pakkasella, kuumaa humalaa
Hioutuen, kipunoiden

Olen matkalla sun luoksesi, kun perille mä tuun
Pyydän, riisu takkini pois varoen
Minä olen luojan veistos, mutta keskeneräinen
Hioutuen, kipunoiden

Käy kauniimmaksi päivät, ne kirkkaammiksi hankautuu
Käy vahvemmaksi päivät, ne kaatuessaan voimistuu
Kun minusta hioutuu vähitellen sieluni kaltainen

Olen rakastanut elämää, sen tuulen huminaa
Syli auki juossut vastaan sitä ahmien
Syöksynyt sen virtaan, halveksien kuolemaa
Hioutuen, kipunoiden

Käy kauniimmaksi päivät, ne kirkkaammiksi hankautuu
Käy vahvemmaksi päivät, ne kaatuessaan voimistuu
Kun minusta hioutuu vähitellen sieluni kaltainen

Olen kiristänyt lankaa syntymästä kuolemaan
Olen piiloutunut perkelettä, vuoroin jumalaa
Ota minut vastaan, ota minut nyt
Hioutuen, kipunoiden

Käy kauniimmaksi päivät, ne kirkkaammiksi hankautuu
Käy vahvemmaksi päivät, ne kaatuessaan voimistuu
Kun minusta hioutuu vähitellen sieluni kaltainen
 



sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Herätys!!!!

Kirjoitin tekstissäni "Välii", että sairastuin flunssaan, salamaniskusta. Samassa tekstissä kirjoitin millä asioilla oikeasti on väliä ja, että tarvitsin murtajan menneen ja tulevan syksyn väliin. Universumi halusi nyt ravisuttaa; sairastuin keuhkokuumeeseen. Olen maannut 2,5 viikkoa, syönyt 2 antibioottikuuria, katsonut lukemattomia leffoja, lukenut kirjoja, yrittänyt järjestää parhaani mukaan koiralleni toimintaa sisätiloissa, olen kirjoittanut blogia, jutellut itselleni, jutellut enkeleille. Siskoni ja ystäväni ovat minua auttaneet (kiitos <3), käyneet vierailulla luonani, edes hetken ja vieneet koirani mahdollisuuksien mukaan lenkkeilemään.

Minä säikähdin, oikeasti pelästyin. Ja ei ole kieltäminen etten pelkäisi vieläkin. Keuhkokuume kun ei ole leikin asia. Vaikka yrittää ajatuksensa pitää positiivisena, pelko selän takana kuiskii korvaan "entä jos"... 2 viimeistä päivää ovat olleet jo suhteellisen normaaleita, mieleltä ja ololta. Ja se on kysynyt eniten kärsivällisyyttä. Kärsivällisyyttä pysyä levossa, paremmasta voinnista huolimatta.

Nyt minusta tuntuu, että on aika aloittaa jotain uutta. Minut haluttiin pysäyttää, jotta alkaisin uida vihdoinkin pintaan mieleni sopukoista. Alkaa pitäämään taas huolta itsestäni. Ei murehtia turhista, oikeasti elämässäni on kaikki ihan hyvin. Pitää oppia elämään tässä hetkessä. Iloita pienistä asiosta ja alkaa näkemään taas ympärille. Tehdä niitä asioita mitkä tuovat itselle täyttymystä. Sanoa asioita mitä haluaa sanoa. Tehdä muutos jos on pahaolla.

Sanotaan, että elämä etenee 7 vuoden jaksoissa. Minusta tuntuu vahvasti, että uusi jaksoni on nyt alkamassa. Muutin Vantaalle 7,5 vuotta sitten. Silloin olin yhden jakson alussa. Nyt olen valmis aloittamaan jotain uutta. Eikä ole tuulesta temmattua, että mieli ja keho käyvät käsikädessä. Kun mieli sairastuu, sairastuu lopulta kroppakin jos asialle ei tee ajoissa jotain.

Pääsen huomenna töihin. Saan alkaa "kuntouttamaan" itseäni pikkuhiljaa. Nyt vaaditaan edelleen sitä kuuluisaa kärsivällisyyttä, tahtoa ja voimaa. Ihminen menee suhteellisen huonoon kuntoon kun viettää lähes 3 kokonaista viikkoa, lähes kokonaan 4 seinän sisällä. Ylilyönteihin ei ole varaa.

Huomenna minulla on illalla mielenkiintoinen tapaaminen, siitä voi tulla loppuelämäni ensimmäinen päivä... 
Be ready and willing!