Parasta ikinä!

Minä olen heppatyttö.

Ensimmäisen kerran hevosen selkään nousin alle kouluikäisenä. Siskoni kävi tuolloin tallilla; mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Muistan jopa ensimmäisen ratsuni. Sen nimi oli Niko. Toinen tallin hevonen oli nimeltään Roni. Ronin selkään pääsin kiipeämään vasta hieman kasvettuani ja kehityttyäni. Roni oli hieman menevämpi ja tulisempi.

Ala-asteen aikana asuimme silloisen parhaan kaverini kanssa tallilla. Koulun jälkeen aina tallille. Joka päivä. Tuli yläaste. Ratsastus jäi ja mukaan tuli muut kuviot; viikonloput kaupungilla, ensimmäiset kokeilut alkoholin ja tupakan kanssa. Tuli pojat.
Yläasteen jälkeen muutin toiseen kaupunkiin. Ajatus ratsastuskärpäsen henkiin herättämisestä alkoi kyteä. Löysin mukava tallin Oulusta ja palasin satulaan.

Muutto Pääkaupunkiseudulle hieman mutkisti asioita. Täällä ratsatustunneilla käyminen on kallista. Ainakin kalliimpaa kuin Pohjoisessa. Löysin vuokrahevosen jos toisenkin. Vuokraaminen loppui syystä jos toisestakin. Meni muutama vuosi, etten satulaan noussut kertaakaan ja jossain vaiheessa sain kehitettyä itselleni jonkinlaisen ratsastuspelon (erään läheltä piti tilanteen jälkeen), joka minua hieman jarruttelikin. Kävin ratsastusvaelluksilla ulkomailla. Olen ratsastanut Unkarissa ja Espanjassa parikin kertaa.
Kesällä 2013 löysin sattumalta tallin, joka järjesti kaikille avoimia kesätunteja. Talli sattuu olemaan myös lähellä kotiani, n. 15 min pyöräilymatkan päässä. Olen ratsastanut nyt pari kesää.

Jouluna tuli veronpalautukset. Summa oli sellainen, että minulla oli 2 vaihtoehtoa; säästää rahat ja lähteä keväällä matkustamaan Italiaan kahdeksi viikoksi tai alkaa ratsastamaan vakituisesti tunneilla, kerran viikossa. Valitsin jälkimmäisen. Ai miksi? Ajattelin, että Italia antaisi minulle unohtumattomat 2 viikkoa, paljon ajatuksia käteen, mutta lomahuuma haihtuisi pian arkeen palattuani. Ratsastus taas antaisi ajatuksia, onnistumisen sekä kehittymisen tunteita seuraavan puolen vuoden ajaksi. Se auttaisi minua jaksamaan arjessa hymyssä suin, se auttaisi totaalisen epäonnistumisen jälkeen minua näkemään ne pienetkin onnistumiset.
Ratsastus on parasta ikinä! Mikään, ei siis yhtään mikään voita tunnin jälkeistä tunnetta. Olo on kevyt, pystyt mihin tahansa. Olet yhtä ison eläimen kanssa tunnin ajan, tunnetta on täysin mahdotonta kuvailla. Se on vain kertakaikkiaan mahtavaa! Epäonnistumia tulee, niin kuin elämässä yleensäkkin, mutta sen jälkeen aurinko näyttäytyy aina kirkkaamin.

Minä, olen heppatyttö :)

Ps. Mikä on sinulle parasta ikinä?

Antti on yksi suosikeistani. Temperamenttinen, lämmin tulisielu, niin kuin Ronikin.