keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Pintaa ja pinnan alta, part 2

Osittain seurataan edellistä aihetta ja tekstiä, joka löytyy täältä. Tästä tapahtuneesta on jo jonkin aikaa mutta nyt haluan laittaa sen sanoiksi. Tekstin lopussa käyttämäni sanonta sai merkityksen.

Olimme viettämässä koulutuspäivää työporukan kanssa. Istuin vanhan kollegani vieressä ja seuraamme liittyi tuoreempi kollegani. Yhteinen aikamme ei vielä ole ollut niin pitkä. 6kk ei heitä kovinkaan kauas.
En tarkalleen muista mistä puhuimme, mutta tämä uudempi kollegani (kuitenki iältään minun numerot tuplaten) päätti katsoa oleelliseksi  tilanteessa mainita minusta näin: "Johanna ei hymyile enää niin paljon kuin ennen..." Suuni loksahti auki, ja ainut asia jonka sain suustani oli: "voi voi."

Kun olin kahdenkymmenen ikäinen ammattikoululainen kävimme usein ystävieni kanssa kuppiloissa ja yökerhoissa. Tässä sinänsä ei tuohon ikään nähden ole mitään erikoista, mutta asia mistä tuiki tuntemattomat katsoivat usein asiaksi minulle huomauttaa, varsinkin jos ystäväni olivat juuri silloin jossain muualla: "miksi olet noin surullisen näköinen, näytätpä vakavalta!" MINKÄ MINÄ SILLE VOIN, ETTÄ YKSIN PÖYDÄSSÄ ISTUESSANI EN YLEENSÄ NAURESKELE JA MINKÄ MINÄ SILLE VOIN ETTÄ ANATOMISESTI SUUPIELENI SATTUVAT KÄÄNTYMÄÄN ALASPÄIN, LUONNOSTAAN! Mieti, jos sinulle sanotaan että näytätpä tänään vakavalta, alkaako hymyilyttämään? Ei. Ei ainakaan minua.

Minä olen ääripäiden ihminen. Kun elämä hymyilee, minä hymyilen ja isosti. Ja kuuluvasti. Kun elämä potkii, en sitä peittele. En ulvo suoraan huutoa, mutta jos minua ei naurata, en naura, ja jos haluan olla omissa oloissani niin silloin olen.

Nyt puhumme pääasiassa työpersoonastani. Minussa on yksi vika (jonka tunnustan), en osaa olla muuta kuin omaitseni, mutta pitäisikö? Pitäisikö valita kultainen keskitie ja olla neutraali? En tiedä, mutta persoonani on mikä on, en voi sitä muuttaa tuosta noin vaan. Ja en itseasiassa haluakkaan. So deal with it!

Niin kuin olen kirjoittanut, syksy ei ole elämäni parasta aikaa. Oloni ei ole niin iloinen ja kupliva. En minä ehkä hymyilekkään niin paljon, se on totta. Mitä sitten, onko toisella silti oikeutta todeta asioita, minkä taustasta hän ei tiedä yhtään mitään... Sitä paitsi, näen tätä uutta työkaveriani n. 15 min työpäivän aikana. Ja vain siksi ,että hänen työpisteensä sattuu sijaitsemaan vessan vieressä :)

Hymyä viikkoon!







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kun luit tekstejäni. Kommenttisi lisää iloa päivääni!