Katse vuoteen 2016 - kiitos vuodelle 2015

Tänä päivänä blogitekstit pursuavat yhteenvetoja pian päättyvästä vuodesta. Minun blogini ei tee tässä asiassa poikkeusta. On menneen vuoden vuosikatsauksen aika!

Vuoteen 2015 on sisältynyt paljon paljon iloa, mutta myös turhautumista ja synkkyyttä. 

Yksi lemppareistani; Taika

Tammikuussa lähdin elvyttämään vanhaa rakasta harrastustani ratsastusta. Silloin minulla on muutama vaihtoehto mihin käyttää saamani veronpalautusrahat. Päätin alkaa ratsastamaan uudestaan. Sain heti harrastuksen parista uusia ihania ystäviä joiden kanssa saamme jatkaa lajin parissa myös ensi vuonna. Meitä on 7 "hummalissua" ja sen seitsemän kertaa olemme yhdessä taivastelleet, mikä onni olikaan, että päädyimme samalle tunnille viime tammikuussa. Jotain uskomatonta ja niin tarkoitettua. Ensi vuonna saamme porukkaamme uuden lissun, tervetuloa!

Maaliskuussa, työpaikka jossa olen saanut rauhassa kasvaa ja kehittyä, myytiin isommalle alan porhaltajalle ja hämmennyksen määrä oli suuri. Tämä oli odotettavissa, mutta tieto tuli nopeammin kuin kukaan osasi odottaa. Muistan päivän kun menimme tutustumaan uuteen työpaikkaamme tai paremminki toimitiloihimme ja uusiin työkavereihimme. Olin tuona päivänä kovassa flunssassa ja olo oli niin epätodellinen, että pyysin työkaveriani nipistämään minua jotta tietäisin olinko hereillä :) Olin hereillä ja yhteinen matka 100 uuden työkaverin kanssa alkoi.

Kevät ja kesä menikin hyvin pitkälti uuteen työympäristöön ja ihmisiin tutustuessa ja siinä samassa omia töitä tehden niin kuin ennenkin. Suunniteltiin tulevaa ja laitettiin yhteen toimintatapoja. Tapasin tuolla myös miehen jonka kanssa käymästämme kissa- hiiri leikistä ole kirjoittanut muissa teksteissä (tässä en sitä lähde enää avaamaan). 

Elokuussa teimme ratsastusseuramme kanssa unohtumattoman reissu Viroon, Muhun saarelle. Lähdin reissuun mukaan yllättäen kutsuttuna, ja en tuntenut juuri ketään tästä porukasta. Nyt tunnen ! Ja nämä ihanat ovat tulleet elämääni jäädäkseen! Tuolla reisulla sain yllättävän kutsun liittyä ensi vuonna seuramme hallitukseen ja en voi kuin olla otettu ja kiitollinen! Tippa tulee tätä ajatellessa silmään vieläkin. Tämä on minulle suuri asia ja kunnia työskennellä mahtavien ihmisten ja rakastamani lajin parissa! Hevostelua suurella sydämellä <3

Lepoa ja tunnetta jouluna äidin luona

Syksyn harmaus toi tullessaan yksinäisyyden ja synkkyyden. Tarve saada tuntea itsensä välitetyksi. Mutta tästä päästiin yli, kiitos ystävien ja harrastukseni. Viikonloput täytinkin hyvin huolelliseti niin, että yhtään viikonloppua ei mennyt etten olisi tallilla ollut sekä lauantaina ja sunnuntaina. Jos olo on kurja ja synkää, tee sitä mistä saat hyvää oloa! Ratsastus sai myös erilaisen näkökulman, motivaationi kasvoi, aloin valmentautua ja kisata. Kevään vielä ratsastelin, nyt ratsastan!

Olen saanut jatkaa myös toista rakasta harrastustani joogaa. Muoto siinä on muuttunut ja haluankin tänä päivänä hiljentyä harjoitukseen mieluummin

yksin omassa rauhassani kuin salilla. Ehkä palaan takaisin salille jonain päivänä, mutta nyt se ei tunnu oikealta.

Tulevaa vuotta 2016 odotan osittain pelonsekaisin tuntein. Pelontunne kumpuaa työelämästä,

käytännössä ensi vuosi tulee työni osalta muuttamaan lähes kaiken! Vain minä ja työnimikkeeni pysyvät samana. Hiljaa hyvä tulee, mennään päivä kerraallaan, toivon itselleni ja muille rauhallisuutta.
Ensi vuotta odotan myös intoa puhkuen, pääsen ratsastusseuran hallituksessa toteuttamaan oheisliikuntaa, jotta meistä kaikista tulisi parempia ratsatajia. Saan jatkaa kehittymistä valitsemassani lajissa ja tähän liittyen toivottavasti unelmani toteutuu...Ja niin, toivoisin että SE rakkauskin elämääni kävelisi ensi vuoden aikana ;)

Ihanaa vuoden vaihdetta ja valoa ensi vuoteen! 

Nostetaan malja menneelle!

Kiitos!

Pintaa ja pinnan alta, part 2

Osittain seurataan edellistä aihetta ja tekstiä, joka löytyy täältä. Tästä tapahtuneesta on jo jonkin aikaa mutta nyt haluan laittaa sen sanoiksi. Tekstin lopussa käyttämäni sanonta sai merkityksen.

Olimme viettämässä koulutuspäivää työporukan kanssa. Istuin vanhan kollegani vieressä ja seuraamme liittyi tuoreempi kollegani. Yhteinen aikamme ei vielä ole ollut niin pitkä. 6kk ei heitä kovinkaan kauas.
En tarkalleen muista mistä puhuimme, mutta tämä uudempi kollegani (kuitenki iältään minun numerot tuplaten) päätti katsoa oleelliseksi  tilanteessa mainita minusta näin: "Johanna ei hymyile enää niin paljon kuin ennen..." Suuni loksahti auki, ja ainut asia jonka sain suustani oli: "voi voi."

Kun olin kahdenkymmenen ikäinen ammattikoululainen kävimme usein ystävieni kanssa kuppiloissa ja yökerhoissa. Tässä sinänsä ei tuohon ikään nähden ole mitään erikoista, mutta asia mistä tuiki tuntemattomat katsoivat usein asiaksi minulle huomauttaa, varsinkin jos ystäväni olivat juuri silloin jossain muualla: "miksi olet noin surullisen näköinen, näytätpä vakavalta!" MINKÄ MINÄ SILLE VOIN, ETTÄ YKSIN PÖYDÄSSÄ ISTUESSANI EN YLEENSÄ NAURESKELE JA MINKÄ MINÄ SILLE VOIN ETTÄ ANATOMISESTI SUUPIELENI SATTUVAT KÄÄNTYMÄÄN ALASPÄIN, LUONNOSTAAN! Mieti, jos sinulle sanotaan että näytätpä tänään vakavalta, alkaako hymyilyttämään? Ei. Ei ainakaan minua.

Minä olen ääripäiden ihminen. Kun elämä hymyilee, minä hymyilen ja isosti. Ja kuuluvasti. Kun elämä potkii, en sitä peittele. En ulvo suoraan huutoa, mutta jos minua ei naurata, en naura, ja jos haluan olla omissa oloissani niin silloin olen.

Nyt puhumme pääasiassa työpersoonastani. Minussa on yksi vika (jonka tunnustan), en osaa olla muuta kuin omaitseni, mutta pitäisikö? Pitäisikö valita kultainen keskitie ja olla neutraali? En tiedä, mutta persoonani on mikä on, en voi sitä muuttaa tuosta noin vaan. Ja en itseasiassa haluakkaan. So deal with it!

Niin kuin olen kirjoittanut, syksy ei ole elämäni parasta aikaa. Oloni ei ole niin iloinen ja kupliva. En minä ehkä hymyilekkään niin paljon, se on totta. Mitä sitten, onko toisella silti oikeutta todeta asioita, minkä taustasta hän ei tiedä yhtään mitään... Sitä paitsi, näen tätä uutta työkaveriani n. 15 min työpäivän aikana. Ja vain siksi ,että hänen työpisteensä sattuu sijaitsemaan vessan vieressä :)

Hymyä viikkoon!

Kourta ja vähän sen alta

Olen nyt viime keväästä saakka pitänyt peliä erään mies kollegani kanssa, mutta asia ei etene syystä taikka toisesta yhtään mihinkään. Välillä yhteydenpito on käynyt kuumana, välillä taas jäisen viileänä. Tässä olen miettinyt, miksi ihmeessä roikun "suhteessa" joka ei etene puusta pitkään, vai miten se meni...
Sinkku ystäväni pohtii saman aiheen tiimoilla toisella puolella Suomea. Kai se varmaankin on vain yksin kertaisesti halu tulla nähdyksi naisena. Joku huomaa ja antaa edes jollain tavalla sitä huomiota mitä kaipaa.

Tämän kertaisen postaukseni pointti on kuitenkin siinä, mitä ulkokuori meistä viestittää. Ja tässä suhteessa juurikin mitä naisen ulkokuori viestittää miehelle. Syksy on ollut jälleen kerran minulle henkisesti raskasta aikaa, ja ei yhtään vähiten siksi, että elän elämääni edelleen yksin. Ja nyt tarkoitan yksin olemisella ilman miestä ja kumppania joka jakaisi arjen kanssani.
Tässä eräänä iltana laittelimme viestiä juuri tämän kyseisen kollegani kanssa ja minulla oli kova läheisyyden kaipuu. Laitoin hänelle viestin, että nyt tarvitsisin halausta ja iski  kova läheisyyden kaipuu. Mies vastasi minulle: "Ai kuin niin?" Täh? HALIPULA HALIPULA HIRRRMUINEN HALIPULA, miten niin et ymmärrä!!!! Kysyin: " Tarkoitatko läheisyyden kaipuuta?" Mies vastasi: " Niin, et sä näytä siltä, että olisit hellyyden kipeä".
Näin... olen aikaisemminkin jostain lukenut siitä, että miehelle naisen pitäisi näyttää "heikolta". Siltä, että tarvitset häntä neuvomaan ja ohjeistamaan, siltä että mies voi nostaa sinut aallon pohjalta ja olla aina suhteessa vahvempi osapuoli.
Mutta mitä jos en osaa? Minut on opetettu olemaan vahva, pärjäämään aina tuli mitä tuli. Siitä kuoresta on vaikea luopua. Ja kyse ei ole siitä etten haluaisi.

Maaret Kallio (tuo ihana ihminen jonka kanssa joskus tahtoisin keskustella) kirjoitti taannoin blogissaan  Lujasti lempeä, tarinan reippaasta tytöstä. Reippaan tytön oletetaan selviytyvän tilanteesta kuin tilanteesta. Reipas tyttö ottaa ohjat kun tilanne vaatii. Reipas tyttö tekee hieman enemmän ja pikkaisen ylikin. Mutta mitä on reippaan tytön sisällä? Sydän, lämpöä, läheisyyttä ja rakkautta tarvitseva sydän. Minä (ja moni muukin) olen tuo reipas tyttö. Vaikka tuon "faktan" lukeminen naisten heikompana sukupuolena esittäytymisestä onkin tullut muualla esille, iski se totuuden mukaisempana vasten kasvoja läheiseltä ihmiseltä  kuultuna. "Kiitos, tämä auttaa ymmärtämään" vastasin.

Älkää arvostelko miehet (ja naiset) meitä reippaita tyttöjä ulkokuoren perusteella. Emme ole helposti avattavissa mutta lupaan, että se maksaa vaivan.

Voimakuvani

Edellisessä tekstissäni, Ganesha, kirjoitin itsensä haastamisesta, esteiden poistamisesta. Tässä kuva jonka halusin tuohon juttuun liittää, mutta se ei ollut silloin vielä kuvaajalta saapunut.

Tämä kuva on minun voimakuvani; kun uskoo itseensä, pystyy mihin vain ja vain taivas voi olla rajana! 

Voitin itseni! (kuvan kopiointi kielletty)

Ihanaa ja aurinkoista alkavaa viikonloppua!

Ganesha

Minulla ei vielä ole sitä täydellistä kuvaa minkä haluaisin tähän postaukseen liittää, mutta en voi sitä odottaakkaan, haluan kirjoittaa NYT! Täydennän kirjoitustani myöhemmin tai annan kuvalle niin paljon gloriaa, että se saa aivan oman postauksensa :)

Viime aikoina olen halunnut haastaa hieman itseäni, lähinnä henkisesti. Asettaa itselle hieman rimaa korkeammalla ja katsoa mihin minusta oikein on. Jollain tavalla voi kai myös käyttää sanaa tavoite, mikä on itselleni erittäin epänormaalia. En osaa asettaa itselleni tavoitteita, yleensä.

Olen puhunut täällä paljon rakkaasta harrastuksestani; ratsastuksesta. Ratsastuskoulullamme pidettiin nyt syyskuun aikana esterataharjoitukset "harjoituskisojen" tyyliin sekä estekisat. Esteiden hyppääminen on aina aiheuttanut itselleni ne suurimmat onnistumisen tunteet. Päätin ,että nyt on aika kokeilla omia rajoja. Ilmoittauduin harjoituksiin mukaan. Se mikä oli mielenkiintoisinta tilanteessa, oli se, että ei minua jännittänyt se itse hyppääminen niin paljon, minua jännitti se mitä ihmiset ajattelevat jotka ovat suoritustani katsomassa. Joo tiedän, aika typerää.Mutta mitä siitä, pollen selkään vaan ja radalle. Teen parhaani. Niin teinkin, 25 vuotias mummoheppa Flora pysyi laukalla koko  40cm radan, muistin radan aivan oikein ja maaliinkin päästiin. Ei pudonneita puomeja eikä ratsastajia. Ja kukaan ei buuannut, vaan sain raikuvat aplodit! (En kyllä uskonutkaan kenenkään buuaavan, koulumme henki on jotain aivan muuta). Jännitin suoritustani niin, että tajusin vasta videolta rataa katsoessani mitä olin tehnyt; voittanut itseni ja tehnyt sen mistä olen salaa haaveillut.
Tämän jälkeen ilmoittauduin ensimmäisiin oikeisiin kisoihini ja olin todella innoissani ja tohkeissani. Kisojen suhteen kävi kuitenkin niin, että sain eri hevosen jonka jalka kipeytyi alle viikko ennen kisoja, eikä ehtinyt toipua kisoihin mennessä. Siirryin itse katsomon puolelle kannustamaan muita. Revanssi seuraa myöhemmin marraskuussa!

On virkistävää laittaa itsensä äärirajoille. Itsetunto nousee kun huomaa, että hei, minä pystyn! Vaikka vatsa ennen suoritusta menee solmuun, oksettaa ja suu kuivuu jännityksestä, on olo jälkeen päin kuin voittajalla.

Ganesha-on yksi hindulaisuuden tärkemmistä jumalista

Ganesha-  kaikkien esteiden poistaja. Norsujumala, jolla on voimaa poistaa kaikki esteet onnen ja menestymisen tieltä ja joka raivaa esteet myös uusien mahdollisuuksien tieltä. (Ganesha tuli minulle tutummaksi elokuvasta Eat Pray Love).

Minä ja Flora

Minun esteiden poistajani esittäytyy tässä, valkoisena ratsuna :)

Pandalle

Tämä on ensimmäinen blogipostaukseni tälle kesälle jonka voi sään puolesta kirjoittaa ulkosalla, omalla parvekkeella. Aamukahvia siemaillessani ja auringosta nauttiessani alkoivat myös talon lapset heräilemään kerääntymään leikkipaikalle leikkimään. "Äiti, saako Laku lähteä mukaan Linnanmäelle?" Äiti mietti hetken. "Autoon tulee niin paljon tavaraa ettei mitään ylimääräistä mahdu mukaan." Ei vasta väitteitä mutta varmasti pieni surun häivähdys lapsen sydämessä. Laku joutuu jäämään kotiin odottamaan kunnes varmasti illalla pääsee taas leikkeihin mukaan.

Leikki on lapsen työtä. Se alkaa n. 08.10 aamulla ja päättyy n. 20.00 illalla. Täysipäivä. Onneksi on vanhemmat jotka pitävät huolen tauoista ja ruokahuollosta.
Pääsin pieneksi hetkeksi kiinni siihen tunteeseen kun itse olin tuon ikäinen, ehkä juuri kouluun menossa tai koulun aloittanut. Mutta se hetki oli todella pieni. Ei tarvinnut huolehtia maailman menosta tai sen kummemmin mistään päivän askareista. Kilautit lankapuhelimella kaverille naapuriin ja taas mentiin. Minulle on jäänyt mieleen yksi lelu ylitse muiden; se oli pieni pandakarhu jonka kädet sai "teipattua" yhteen. Se kulki minulla aina mukana (ennen kouluikää), samoin kuin tuon meidän pihan pienen tytön Laku. Pandalle kävi välillä hieman köpelösti, ajoimme kolarin ollessani pieni ja Panda lensi tien toiselle puolelle. Onneksi ystävällinen palomies kävi sen minulle tuomassa, ja yhteinen matkamme jatkui. Missä Panda on nyt, en enää ole varma. Muistoissa ainakin :)

Vaikka lapsuusajasta, siitä kaikkein varhaisemmasta, ei muistakkaan paljoa, mutta kuinka pienikin asia voi tuoda muistoja mieleen noista ajoista. Aika kuluu ja me kasvamme, mutta niin tulevat kasvamaan nuo pihan lapsetkin. Muistoihin on mukava palata ja mikä tärkeintä säilyttää lapsenmieli, oli ikä mikä tahansa!

Aurinkoa ja leikkimielisyyttä torstaipäivään!

Vuosipäivä!

Milloinkas se olikaan kun aloitin blogin kirjoittamisen... hitsi, siitähän alkaa olla tasan vuosi! Tarkalleen ottaen ensimmäinen kirjoitukseni "Unelma toteutuu" näki päivän valonsa 14.6.2014. Hehkutan tätä siis hieman etuajassa niin minusta se on hienoa! Kiitos siitä että blogiani on avattu lähes 2000 kertaa vuoden aikana. Luetuin kirjoitukseni "Ihanat Enkelit" löytyy täältä. Kiitos :)

Vaikka viime aikoina blogin kirjoituksessa on ollut enemmän ja vähemmän taukoja, nautin edelleen kirjoittamisesta. Silloin vain kun ei ole mitään nasevaa sanottavaa, on parempi pitää tuumaustauko ja kirjoittaa sitten kun sydän sanoo niin. Ainakin omalla kohdallani.

Ensi viikon vietän lomaa, kesäloma part 1. Lähden Pohjoiseen josta olen kotoisin, tapaan viikon aikana myös ystäviä Rovaniemellä ja Oulussa. Ihan mahtavaa, tuskin maltan odottaa. Matka alkaa tulevana perjantaina, pakkaan kimpsut ja kampsut sekä koiran junaan ja matka voi alkaa. Lähdön tunnetta ei voita mikään!

Ai niin, ensimmäistä kertaa julkaisin jotain myös omalla nimelläni. Tämä on sydämen blogi, toisessa puhuu asia ja järki :) Työpaikan muutoksen myötä avautui myös mahdollisuus kirjoittaa ammattilaisen näkökulmasta blogia muille alan ammattilaisille. Kirjoitan toista blogia hyvinvoinnin ammattilaisen näkökulmasta ja hyvinvoinnin merkityksestä työelämässä. Järki ja tunteet siis balanssissa! Mutta miten oudolta tuntuikaan antaa oma kirjoitus toisten arvioitavaksi. Hieman jopa pelotti. Do did done, hyvin sekin ilmeisesti meni!

Aurinkoa viikkoon!

Kiitos ei ole kirosana

Kevät kaikessa ihanan puhtaassa vihreydessään tuo aina myös mielen myrskyjä, ja jos en aivan väärin muista, keväisiä tuntoja käsittelivät myös ensimmäiset tekstini tässä blogissakin.
Nyt en kuitenkaan sen kummemmin syvenny tähän vaan oman ja muiden mielenpahoittamiseen, pieniin kiitoksiin ja toisen päivän pelastamiseen. Tähän asiaan olen kiinnittänyt nyt ehkä erityisesti huomiota, koska omassa herkeässä kevätvaiheessani, aistin muiden tuntoja on sanomisia ehkä hieman liikaakin.

Olen huomannut, että jostain syystä muut koiranomistajat katsovat omaksi oikeudekseen opastaa myös muita koirien omistajia. Taikka jos vain liikut koiran kanssa, olet vapaata riistaa kommenteille. Pääsääntöisesti komentit ovat kuitenkin luokkaa "ompa sinulla ihana koira", "voi kun se on iso", "osaapa se kävellä vierellä hienosti" jne. Mutta viime aikoina on tullut 2 peräkkäin jota en ymmärrä. Toinen oli metsässä. Oma koirani oli irti (joo tiedän voisi olle kytkettynä), ja noin 500 metrin päässä oli nainen oman koiransa kanssa, kävelemässä meistä pois päin. Omani ei millään tavalla ilmaissut kiinnostusta toiseen, edes korvaansa ei kääntänyt. Nainen kääntyy ja huutaa "onko se irti, tällä on juoksut ja on todella vaarallista jos se pääsee tänne..." jep. En viitsinyt edes kommentoida, koska mielestäni huutelu oli täysin aiheeton. A) en pidä koiraani irti jos en ole varma, että se on minulla 100% hallinnassa B) tietääkseni yksikään narttu ei ole saanut kantavaksi toista narttua (korjatkaa jos olen väärässä) ja C) hänen koirastaan en tiedä, mutta omani on osoittautunut täysin heteroksi. No nämä 2 viimeistä tulivat mieleeni vasta myöhemmin, melkein lähdin etsimään tuon naisen käsiini, koska niin nasevia kommenttini olisivat mielestäni olleet... :)
Toinen: olimme koiran kanssa lenkillä kauniina aurinkoisena iltana. Oli sunnuntai ja olin ollut päivän töissä. Rentouttava, hyvän mielen lenkki oli suunnitteilla. Noh, eräs hieman ikääntyvyt rouva kysyi minulta ohi mennessämme "onkos sinulla kakkapussit tällä kertaa mukana?" Hieman olin ensin ö aapisen laidassa että minultako kysyy. Nyt en voinut pitää sanaista arkkuani kiinni; (olisi ehkä pitänyt) ilmoitin meillä olevan aina pussit mukana, ja jos ei on se todella harvinasta. Näytin hänelle oikein pusseja, huomautin lähistöllä asuvan muitakin samanlaisia koiria ja toivotin ehkä hieman pirulliseen sävyyn oikein hyvää illan jatkoa. Tämän jälkeen minulle tuli huomautuksesta (jonka todenperäisyyttä epäilen todella) niin paha mieli että purskahdin itkuun. Itkin koko lenkin ja itkin illan kotona. Noh, en nyt vain tästä kommentista, kaikki väsymys tuli pintaan. Itkin oloni puhtaaksi. Onhan näitä lisääkin mutta... Minä kun herkkänahkaisena ja tähän vuodenaikaan otan itseeni aika helposti.

Mutta pääpointtini on se, että miksi jotkut katsovat oikeudekseen heitellä ilkeitä kommentteja? Onko niin mahtavaa ja kasvaako oma ego ja itsetunto toisien "mollaamisella"? Tuntevatko ne jotkut itsensä jotenkin paremmiksi?

Ei voi koskaan tietää missä elämäntilanteessa toinen on. Kuinka pahaan kohtaan voi pienelläkin ilkeydellä osua.
Kiitos ei ole kirosana. Pienellä kiitoksella tai kohteliaisuudella voit pelastaa toisen ihmisen päivän. Tai miten olisi hymy ja huomenen toivotus aamulla naapurille rappukäytässä. Viime perjataina meillä oli työpaikan juhlat. Kuinka hyvältä tuntukaan kun joku kehuu uusia vaatteita tai silmämeikistä huomauttaa, että silmät tulevat esiin aivan eri tavalla voimakkaasti meikattuna. Kohottaahan se huomattavasti itsetuntoa ja alkaa väkisinkin hymyilyttämään 24/7.
Näin ollen haastankin jokaisen halukkaan mukaan positiivisuus viikkoon. Viikon ajan, maanantaista sunnuntaihin, joka päivä pieni kiitos tai kohteliaisuus toiselle ihmiselle. Ompa hiueksesi tänään hyvin laitettu, teitpä hyvin tuon työn, äärettömän hyvä idea... Ei ole paljoa itseltä pois mutta antaa valtavasti toiselle ihmiselle! Ja niille kadulla kulkeville pessimisteille ja kommentoijille aion tästä lähtien myös vain hymyillä ja olla hiljaa ;)
Ystävällisyyttä ja valoa alkavaan viikkoon <3

Elämä on?

Istun tällä hetkellä junassa matkalla Tampereelle. Etätyöpäivä. 

Erään teleoperaattorin televisio mainoksessa kysytään mitä elämä on? "Elämä on kaikkea sitä mitä tapahtuu, työn, lasten kasvatuksen, asuntolainojen, auton vaihtojen välissä". Onko näin? Mihin nämä asiat sitten lokeroidaan, eivätkö ne ole osa elämää? Nämä ovat kuitenkin elämän perusasioita, joita harva voi sivuuttaa. Totta, että se mitä tapahtuu välissä luo suunnan ja  täydentää elämää. Asuntolaina ei voi olla syy elämään, ja jos näin kuitenkin on, on ehkä syytä pysähtyä ja miettiä hetki.

Mikä on elämän tarkoitus? Katsoin wikipediasta mitä siellä kerrotaan ja samaistuin eniten Antiikin Kreikan ja Sokrateen näkemykseen; "onnellisuus" ja tätä kautta "hyveellinen elämä".

Kaikinpuolin pyrin elämässä onnellisuuteen ja tyytytväisyyteen. Käyn töissä missä viihdyn, otan asuntolainan koska haluan oman asunnon, auton jätän autokauppaan, koska minun on helpointa kulkea julkisilla. Elämä on täynnä valintoja, joskus valitsee väärin, toivottavasti useimmiten oikein. Ja mikä tärkeintä, sinä elät omaa elämääsi ja teet omat päätöksesi. Kukaan muu ei ole elänyt elämää sinuna ja ei näin ollen tiedä mikä sinulle on parasta. Jos jokin asia nyppii, ja elämä alkaa olla valitusta täynnä, pitäisikö silloin asialla tehdä jotain? Tässä elämässä ollaan kerran, onko se sen arvoinen ettet välitä itsestäsi ja ajatuksistasi?

Huh, paljon kysymyksiä. Mutta pohtimisen arvoisia omasta mielestäni ja asioita jota viime aikoina olen pohtinut.

Yksi asia mikä tekee minut onnelliseksi ja mihin tähtään myös muulla elämälläni on matkustaminen ja sen mahdollistaminen. Maalis-huhtikuun vaihteessa vietin ihanat 5 päivää Pariisissa ystäväni luona. Siitä matkasta liitän tähän tekstiin muutaman kuvan.

Elämän täyteistä torstaipäivää, olitpa sitten töissä tai missä tahansa!

Kuuluuko? Kuuntelen

Kiirettä on pitänyt viime aikoina, joten blogin ylläpidossakin on ollut pieni tuumaus (luovuus) tauko. Täällä kuitenkin ollaan. Työ on vienyt alkuvuodesta aikaa ihan kiitettävästi, ja tiedättekö... kirjoistuhaasteelleni kävi hieman köpelösti. Mainitsinkin jossain aikaisemmassa tekstissä hieman kamppailevani kyseisen kanssa, ja lopulta kävi niin että viimeiset 3 tehtävää jäivät tekemättä. Niihin palaan kun aika on. Mutta jo siinä ajassa minkä haasteeseen osallistuin, kirjoitin itseni uudella tavalla auki. Kirjoitin asioista rehellisesti ja avoimesti. Myös sellaiset asiat jotka olen vain voinut pitää sisälläni. Asiat joita ei voi, tai on äärimmäisen vaikea sanoa ääneen. Jo tuon lyhyen ajan pohjalta voin todeta, että kirjoittamisella on parantava voima.

Harrastuksistani tällä hetkellä loistaa ratsastus. Kroppani kyllä huutaa myös tarvetta joogaan. Töiden ja kevätflunssan seurauksena, viikottainen joogatunti on nyt jäänyt ja vaihtunut lyhyempiin kotona tehtäviin harjoituksiin. Joogasalille palaan, ja todennäköisesti jo ensi viikolla. Jooga tekee keholla ja mielelle niin hyvää kokonaisvaltaisesti ja huomaan sen tukevan vaikutuksen ratsastusharrastukseeni, joka motivoi taas minua jatkamaan molempia. Edistystä ja kehitystä tapahtuu, välillä ojanpohjan kautta, mutta tapahtuu kuitenkin :)

Tästä keväästä on tulossa mielenkiintoinen. Töissä puhaltavat osittain uudet tuulet, joista olen äärimmäisen innostunut. Mitä tulevaisuus tuokaan tulleessaan... Olen saanut uusia ystäviä harrastukseni parista. Pääsin osallistumaan juhliin jotka olivat "once in a lifetime" osastoa. Mielenkiintoisia projekteja on tulossa... Tällä hetkellä teen matkaa omassa flowssani. Ja kevätkin on tulossa!

Ihanaa sunnuntaita <3

Anteeksi

Kerroin kirjoitushaasteesta johon olen osallistunut. Vielä matka jatkuu reilun viikon verran.
Tehtäviä tulee joka toinen päivä. Jossakin kohtaa ne alkoivat tuntua siltä, että ne toistavat itseään. Mutta päättäväisesti olen kuitenkin tarttunut jokaiseen tehtävään. Ja hups, kyllähän niitä ajatuksia tulee paperille joka aiheesta. Tässä haasteessa on kivointa se, ettei ole oikeaa tai väärää. Jotkut aiheet ovat varmasti kirvoittaneet minussa samoja ajatuksia kuin esimerkiksi viime keskiviikkoinen, mutta ei se mitään, tämä on minun tarinani ja minun prosessini. Huomaan kyllä, että muutamat aiheet toistavat teksteissä itseään. Ehkä ne ovat minulle niitä kipeimpiä ja vaikka miltä kannalta tehtävää pohdin, sydämeni ohjaa minua työstämään juuri näitä aiheita.

Tänään kirjoitustehtävän aiheena oli ainutlaatuinen polkusi. Tehtävänä oli piirtää aikajana omasta elämästä johon merkitä ne kohokohdat , mutta myös epäonnistumiset. Herättelevänä kysymyksenä oli mm. mitkä asiat haluaisit antaa itsellesi anteeksi? Niin, miksi sitä vain antaa useasti muille anteeksi mutta miksi anteeksi ei voisi antaa myös itselleen.

Minä listasin mm. näin: Haluaisin antaa itselleni anteeksi, etten aina ole arvostanut itseäni ja elämää. Haluaisin antaa anteeksi ne päivät jolloin olen muita arvostellut. Haluaisin antaa anteeksi ne päivät, jolloin olen reagoinut asioihin äkkipikaisesti tai en ole voinut kontrolloida itseäni...

Tässä osa, kaikkea en paljasta, vaikka avoimesti kirjoitankin :) Tuon tehtävän lopuksi itkin. Olo keventyi. Suosittelen muillekkin. Ei itseään pidä tuomita ja arvostella niin kohtuuttomasti, pitää osata olla myös armollinen itselleen ja antaa asioita anteeksi. Jos osaamme hyväksyä toisen virheineen miksi emme myös itseämme? Elämässä, menneestä ja tulevasta oivaltaminen ja oppiminen on antoisaa ja mahtavaa. Matka jatkuu... Ihanaa viikonloppua!

Toinen puoliskoni

Teksti Paulo Coelhon kirjasta Brida.

"Meidän mystinen velvollisuutemme on löytää jokaisessa elämässä ainakin yksi noista toisista puoliskoista. Puoliskot erottanut Suuri rakkaus iloitsee kun rakkaus saattaa ne taas yhteen."

"Miten voin tietää kuka on minun toinen puoliskoni?"

Wicca nauroi, hän oli miettinyt samaa yhtä levottomana kuin tyttö. Toisen puoliskon tunnisti silmien säteilystä. Sillä tavalla ihmiset olivat aikojen alusta saaneet selville kuka on heidän todellinen rakkautensa.

"Ottamalla riskin", hän sanoi Bridalle. "Ottamalla se riskin, että epäonnistuu ja joutuu pettymään, mutta jatkamalla silti sinnikkäästi rakkauden etsintää. Se joka ei anna periksi voittaa."

"Voiko yhden elämän aikana löytää useampia toisia puoliskoja?"

Kyllä voi, Wicca ajatteli hieman katkerana. Ja kun niin käy, sydän jakaantuu kahtia, mistä seuraa pelkkää tuskaa ja kärsimystä.

"Mutta ennen kaikkea meidän on huolehdittava siitä, että kohtaamme edes kerran jokaisen elämämme aikana uudestaan sen toisen puoliskon, joka aivan varmasti tulee tiellämme vastaan. Kohtaamisen ei tarvitse kestää kuin pienen hetken, koska tuohon hetkeen mahtuu niin suuri määrä rakkautta, että siinä on riittämiin päiviemme loppuun saakka."

Ajatus toisesta puoliskosta, sen löytämisestä taikka tässä tapauksessa läsnäolosta syttyi uutena vuotena. Olen lukenut kyseisen kirjan vielä reippaasti viime vuoden puolella. Mutta jostain kumpusi ajatus, että elämässäni on toinen puolisko. Meidät vain ajettiin erilleen jostain syystä.

Eilen sain viettää aikaa hänen kanssaan. 

Löysin toisen puoliskoni (tai niin haluan uskoa) yli 5 vuotta sitten. Edelleen hänen kanssaan on niin helppoa.

Brida on tarina. Coelhon tapaan siihen on ujutettuna omaa elämää. Totta tai tarua, ajatus toisesta puoliskosta on ihana ja kiehtova. Oloni on tällä hetkellä niin kevyt. Ajatukset ja keho on rauhallinen.

Riittääkö tämä kohtaaminen päiviemme loppuun sakka... siitä en tiedä vielä. Mutta tieto toisen ajatuksista ja välittämisestä lämittää. Silloin en ole yksin.

Parasta ikinä!

Minä olen heppatyttö.

Ensimmäisen kerran hevosen selkään nousin alle kouluikäisenä. Siskoni kävi tuolloin tallilla; mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Muistan jopa ensimmäisen ratsuni. Sen nimi oli Niko. Toinen tallin hevonen oli nimeltään Roni. Ronin selkään pääsin kiipeämään vasta hieman kasvettuani ja kehityttyäni. Roni oli hieman menevämpi ja tulisempi.

Ala-asteen aikana asuimme silloisen parhaan kaverini kanssa tallilla. Koulun jälkeen aina tallille. Joka päivä. Tuli yläaste. Ratsastus jäi ja mukaan tuli muut kuviot; viikonloput kaupungilla, ensimmäiset kokeilut alkoholin ja tupakan kanssa. Tuli pojat.
Yläasteen jälkeen muutin toiseen kaupunkiin. Ajatus ratsastuskärpäsen henkiin herättämisestä alkoi kyteä. Löysin mukava tallin Oulusta ja palasin satulaan.

Muutto Pääkaupunkiseudulle hieman mutkisti asioita. Täällä ratsatustunneilla käyminen on kallista. Ainakin kalliimpaa kuin Pohjoisessa. Löysin vuokrahevosen jos toisenkin. Vuokraaminen loppui syystä jos toisestakin. Meni muutama vuosi, etten satulaan noussut kertaakaan ja jossain vaiheessa sain kehitettyä itselleni jonkinlaisen ratsastuspelon (erään läheltä piti tilanteen jälkeen), joka minua hieman jarruttelikin. Kävin ratsastusvaelluksilla ulkomailla. Olen ratsastanut Unkarissa ja Espanjassa parikin kertaa.
Kesällä 2013 löysin sattumalta tallin, joka järjesti kaikille avoimia kesätunteja. Talli sattuu olemaan myös lähellä kotiani, n. 15 min pyöräilymatkan päässä. Olen ratsastanut nyt pari kesää.

Jouluna tuli veronpalautukset. Summa oli sellainen, että minulla oli 2 vaihtoehtoa; säästää rahat ja lähteä keväällä matkustamaan Italiaan kahdeksi viikoksi tai alkaa ratsastamaan vakituisesti tunneilla, kerran viikossa. Valitsin jälkimmäisen. Ai miksi? Ajattelin, että Italia antaisi minulle unohtumattomat 2 viikkoa, paljon ajatuksia käteen, mutta lomahuuma haihtuisi pian arkeen palattuani. Ratsastus taas antaisi ajatuksia, onnistumisen sekä kehittymisen tunteita seuraavan puolen vuoden ajaksi. Se auttaisi minua jaksamaan arjessa hymyssä suin, se auttaisi totaalisen epäonnistumisen jälkeen minua näkemään ne pienetkin onnistumiset.
Ratsastus on parasta ikinä! Mikään, ei siis yhtään mikään voita tunnin jälkeistä tunnetta. Olo on kevyt, pystyt mihin tahansa. Olet yhtä ison eläimen kanssa tunnin ajan, tunnetta on täysin mahdotonta kuvailla. Se on vain kertakaikkiaan mahtavaa! Epäonnistumia tulee, niin kuin elämässä yleensäkkin, mutta sen jälkeen aurinko näyttäytyy aina kirkkaamin.

Minä, olen heppatyttö :)

Ps. Mikä on sinulle parasta ikinä?

Antti on yksi suosikeistani. Temperamenttinen, lämmin tulisielu, niin kuin Ronikin.

Kaunein tarina minusta

Taisin heittää myös teille tietoisuuteen yhden uuden vuoden tavoitteistani; kasvaa edelleen ihmisenä, minuna itsenäni. 

Syksyllä törmäsin facebookissa kirjoitushaasteeseen. Koska kirjoittaminen on alkanut tuntua minusta luonnolliselta (on kylläkin aina ollut, muuta teksti ei ole vain tullut ulos), ajattelin että tähän osallistun. Saan eväitä elämääni ja asioista irtipäästämiseen. Opin ehkä elämään paremmin hetkessä. Samalla todennäköisesti saan uusia näkökulmia teksteihini, joita täällä blogissa tuotan.

Haaste on Written Selfie - kaunein kuva sinusta (löydät sen tuolla nimellä sekä netistä että facebookista, jos olet kiinnostunut). Joten osallistumaan vaan mikäli haluat kirjoittaa omakuvasi kauniimmaksi. Haasteen kuvauksesta saa sen käsityksen, että se olisi suunnattu tai parhaiten siitä hyötyisivät ihmiset, jotka eivät hyväksy itseään, arvostelevat itseään ja eivät osaa rakastaa itseään. Minä olen jo noita asioita oppinut, mutta matkaa on vielä vaikka kuinka. On paljon menneisyyttä jota on avattavana ja läpikäytävänä. On paljon asioita ja patoutuneita käyttäytymismalleja joista voi eroon pästä. Siksi osallistuin, ei tästä mitään haittaakaan voi olla, päin vastoin.

 

Mitä on intuitiivinen kirjoittaminen? Se on vapaata ja virtaavaa kirjoittamista, jossa kirjoittaja purkaa ajatuksiaan paperille. Kirjoittaessa tulee muistaa, etä kirjoittaa vain ja ainoastaan itselleen. Kielen ei tarvitse olla kaunista tai runollista, päinvastoin, kirjoittaja kirjoittaa sen mitä sydän sanoo. Ja aina sekään ei ole kaunista. Se on rehellistä. Intuitiivisessa kirjoittamisessa voi myös saavuttaa täydellisen rentoutumisen tilan. Kaikki patoutunut tulee ulos. Ns. lettin go - kokemus. Kirjoittaja siirtyy pinnallisista asioita syvällisiin.

Tulen varmasti jakamaan tekstejäni ja ajatuksiani haasteen aikana (itse haasteessa tekstejä ei julkaista). Haaste kestää kokonaisuudessaan 4 viikkoa. Ennakkotehtävä on jo valmiina, varsinainen haaste alkaa 21.1 ja uusi tehtävä saapuu joka toinen päivä.

Kirjoitan sinä aikana blogiini myös toki muustakin. Seurataampa miten tekstini muuttuvat haasteen aikana vai muuttuvatko. Ja vielä muistutan; mukaan ehtii vielä, jos yhtään alkoi kutkuttamaan :)

Aina ei voi voittaa...

Vuosi on alkanut hyvissä tunnelmissa, mutta koin pienen takapakin heti alkuvuodesta. Olin hakenut uutta työpaikkaa, jossa yhdistyivät lähestulkoon kaikki mitä tulevaiuudessa työltä halajan; kouluttaminen, asiakaspalvelu, myyntityö, ihmiset, eläimet, sisällön tuottaminen jne. Noh, maanantaina sain vastauksen jota pelkäsin: "kiitos, mutta ei kiitos". Illan nieleskelin. Se ei ollut tarkoitettu minulle. 

Jotain parempaa on polulleni tulossa. Tässäpä pieni muistutus meille kaikille. Näin se universumi toimii :)

Siihen luottaen.

JoJo

Hyvää uutta vuotta 2015!

Viimeksi kirjoittamassani tekstissä unohdin kiittää teitä, jotka olette blogiani lukeneet. Ei ole liian myöhäistä vieläkään, joten KIITOS! Kun aloitin kirjoittamaan ja avaamaan ajatuksiani, en ajatellut kuinka moni tekstejäni lukee. En edes ajatellut, että joku lukisi. Aloin kirjoittamaan itselleni. Kiitos, on mahtavaa että ennakko-odotuksistani ja asetelmista huolimatta olette lukeneet, ja jos tekstit ovat saaneet jonkun ajatuksen jossain toisessakin heräämään niin olen erittäin iloinen.

Alle kirjoitan Haloo Helsingin vihaan kyllästynyt biisin sanat. Ne sopivat mielestäni osuvasti alkavaan vuoteen. Ainakin omalla kohdallani. Hyvää uutta vuotta!

Pelkään että ihmiset on laitettu liikkumaan.

Kiirehdi kiirehdi ettei aivot ehtis liikaa ahdistumaan.

Pelkään että kaikki tähtää sokeesti vaan tulevaan.

Mun nuolet ei lennä sinne asti,

mä heitän leivän kerrallaan.

Mitä elämä tuo, se tulkoon minun luo.

Virheen mahdollisuus, ihmisyydelle sisällön suo.

Me ollaan samaa tuhkaa,

samaa kevyttä ilmaa.

Joten rauha nyt,

tää maailma on vihaan kyllästynyt.

Uskot kohtaloon tai et,

se on ihan sama kunhan ajattelet.

Tää sekunti itsensä kantakoon, se on kaiken aa ja oo.

Mut jos tuijotat vain yhtä puuta, 

koko metsä voi kadota.

Mut jos sä näet vaan metsän, et ehkä huomaa puuta hienointa.

Mitä elämä tuo, se tulkoon minun luo.

Virheen mahdollisuus, ihmisyydelle sisällön suo.

Me ollaan samaa tuhkaa, 

samaa kevyttä ilmaa.

Joten rauha nyt,

tää maailma on vihaan kyllästynyt.

Haloo Helsinki, Vihaan kyllästynyt