sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Kun se vaan klikkaa

Jokainen, vuoren varmasti (ainakin uskoakseni) tietää tunteen, kun jonkun ihmisen kanssa vain klikkaa ensimmäisestä lauseesta lähtien. Vaikka ette ikinä olisi tavanneet aikaisemmin missään tilanteessa, ette olisi edes kävelleet vastaan kadulla, ette olisi edes kuulleet toisistanne. Mutta sanaton yhteys syntyy ensikohtaamisesta? Tiedätkö, se vaan klikkaa.

Minä tapasin viime keväänä hengen heimolaiseni. Tapasin hänet netin kirpputoriryhmän kautta. Ostin häneltä 2 dvd.tä, Veskun ja Titanicin. Tapasimme koiriemme kanssa, molemmilta jättirotu sattuu löytymään sohvalta. Puhe ja sanat vain soljuivat, muurit katosivat. Sen tapaamisen jälkeen minusta tuntui, että tämä ihminen oli tullut elämääni jäädäkseen. Palasin kotiin ja kiitin siitä, että minua oli kuunneltu. Pari viikkoa ennen tätä kohtaamista nimittäin esitin hiljaisen toiveen tutustua uuteen ihmiseen. Ihmiseen joka olisi samalla aaltopituudella kanssani. Ihmiseen joka kuulee ja kuuntelee.

Meillä on 20 vuotta ikäeroa. Se ei haittaa. Eilen olin ystäväni luona. Puhuimme molemmat taustoistamme , mistä ja millaisista olosuhteista ponnistamme. Tarinamme, niiden ihmisten takana, joita tänä päivänä olemme, ovat ikäerosta huolimatta hämmentävän samanlaiset. Kumpikaan meistä ei ole kasvanut kultalusikka suussa, mutta jos olisimme, emme olisi sellaisia kuin nyt olemme, emmekä todennäköisesti istuisi tässä puhumassa pikkutunneille elämästä.  Kilistämässä ja kiittämässä toisiamme siitä, että löysimme toisemme.

Tänään tunnen suuren suurta riemua siitä miten ihanan ihmisen olen saanut elämääni! Kiitos.
Aurinkoista ja ihanaa sunnuntaita!




lauantai 12. heinäkuuta 2014

Loma loma loma loma

Minulle iski eilen epätoivo. Kaikki muut kollegani ovat tällä hetkellä lomalla, minun lomani alkaa vasta 2 viikon kuluttua, ja jostain syystä eilen minusta alkoi tuntua, että oikeastaan se ei ala koskaan. Jäin pois junasta Helsingin päärautatieasemalla, ja silmäni osuivat juuri avatun kahvilan ikkunaan; erikoiskahvit 2€. Kiitos, hasselpähkinälatte helpotti ahdistustani, sai hymyn takaisin huulille.

Jostain syystä haluan pitää aina lomani vasta loppukesästä. Yksi syy varmastikkin on se, että on mitä odottaa. Muut palaavat lomalta, minulla se on vasta alkamassa. Toinen syy on se, että olen joutunut tapani orjaksi, osittain hieman tahtomatta, ja osittain hyväsydämisyyttäni; minulla ei ole perhettä, johon vaikuttaisi tarhojen ja päiväkotien sulkeutuminen heinäkuuksi, minulla ei ole puolisoa, joka aloittaa lomansa juhannukselta, ja yhteistä loma-aikaa on vain saatava. Minun on helppo ollut joustaa. Kolmas on se, että kesällä toimistolla saa puuhastella ihan omassa rauhassa, voit puhua puhelimeen juuri niin kovalla äänellä kuin haluat, kukaan ei kysele mikä tilanne missä mennään. Saat olla itse vastuussa kaikesta. Eipä siinä, viime kesinä olen huomannut, että myös ne parhaimmat säät ovat myös loppu kesästä. Kun palaa lomaltaan takaisin töihin vasta elo-syyskuun vaihteessa, muutamat kuukaudet ennen talven ensimmäisiä pidempiä vapaita menevät helpommin. Ehkä ;)

Eräs työkaverini piti loman tänäkin vuonna osissa. Niin kuin myös edellisenä kesänä, hän jäi lomalle jo ennen juhannusta. Palattuaan lomalta hän oli murheen murtama ja kun kysyin oliko rentouttava loma, selkeä ja suora vastaus kuului, "IHAN P***A!" Hän oli viettäny melkein koko lomansa Itä-Suomessa mökillä. Tuohon ajankohtaan vaan sattui olemaan +11 astetta ja vettä satoi taukoamatta. Henkilökohtaisen elämän sotkuja selvitellessä olivat menneet yöunet, ja sisarhentovalkoisena äidilleen ollessaan, olikin normaaleiden hoitokuvuoiden sijaan sattunut yhtä ja toista.

Aina sattuu ja tapahtuu, sillehän nyt ei vain voi mitään. Mutta kannattaako lomaansa ladata ylisuuria odotuksia? Kuvitella itseään istumassa laiturin nokassa ilta auringossa, +25 lämmön helliessä hipiää... No varmasti jokainen näin tahtoisi, ja sehän olisi ihanaa jos asiat toteutuisivat niin kuin ne on kuvitellut. Itse olen oppinut, osittain kantapään kautta, että ei lomalle kannata suunnitella 24/7 aikataulua. Antaa itselleen myös sitä luppoaikaa. Pieni reissu on aina mukava varata, mutta en tahdo juosta edestakaisin pää kolmantena jalkana. Säällehän ei nyt vain yksinkertaisesti voi mitään, joten asenne ratkaisee. Jos sataa niin nukutaan päikäreitä vaikka 3 kertaa päivässä, luetaan hyvää kirjaa vaikka sitten villasukat jalassa. Laitetaan hyvää ruokaa, katsotaan elokuvia jne. Irrottaudutaan rutiineista. Loma se on aina loma, itse voi ajatuksillaan siihen hyvin paljon vaikuttaa.
Työkaverini aikoo ensi kesänä pitää lomansa myöhemmin, minä aion pitää siitä osan jo juhannuksen jälkeen.
Ja maanantaina aloitan aamukamman ;)




sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Rikotaan kaava


Luen tällä hetkellä Cecelia Ahernin kirjaa Tapaaminen elämän kanssa.
Se kertoo pian 30 vuotta täyttävästä Lucysta, jonka elämä on kaavamaista. Lucy nousee aamulla, ruokkii kissansa, pukeutuu ja lähtee töihin. Hän tulee töistä, katsoo entisen poikaystävänsä matkailuohjelmaa (josta erosi 3 vuotta sitte), lämmittää illallisen mikrossa ja käy nukkumaan. Lucyn ystävät ja sukulaiset ottavat ohjat käsiinsä ja järjestävät tälle tapaamisen oman elämänsä kanssa. Elämä johdattaa Lucyn omaan elämäänsä ja saa hänet näkemään asioita hieman erikantilta.

Kirja on ollut kaupassa monta kertaa aikaisemmin kädessäni, mutta nyt sen viimein ostin. Uskon että kaikilla asioilla on oma hetkensä, kaikki tapahtuu juuri sillä hetkellä kun se on sinulle parhaaksi, tavalla tai toisella. Myös tässä tapauksessa.

Kuinka helposti elämämme kaavamaistuukaan. Voin lähestulkoon täysin samaistua Lucyn tarinaan (pienillä poikkeuksilla; entinen poikaystäväni ei esiinny (tietääkseni) matkailuojelmassa, ja minulla ei ole kissaa vaan koira).  Luulen, että en ole ainoa jonka arki junnaa samoja raiteitaan viikosta, kuukaudesta toiseen. Puhun nyt nimeomaan arjen kaavamaisuudesta. Ja vain viikonloppuna kaava uskalletaan rikkoa. Mutta kuinka hyvältä tuntuukaan, kun teet normaalina arkipäivänä jotain poikkeavaa! Minusta tuntuu, että saan sillä tavalla jostain lisää  tunteja iltaani työpäivän jälkeen. Jotenkin sitä herää elämään taas eritavalla, kun poikkeaa totutusta ja asiat saavat uusia näkökulmia. Ja hups, unohtui muuten miettiä seuraavan työpäivän aikatauluja.

Rikotaan ensi viikolla kaava jokainen itselle suotuisalla/mahdollisille tavalla; lähde ottamaan aurinkoa puistoon taikka rannalle työpäivän jälkeen, käy kaupassa keskiviikkona kun normaalisti tekisit se perjantaina, mene perheen kanssa elokuviin, syö kulhollinen popcorneja, tee kolmen ruokalajin illallinen maanantaina kun normaalisti teet sen sunnuntaina. Taivas on vain rajana. Kunhan vain teet jotain mistä SINÄ nautit.

Tänään on Eino Leinon ja runon päivä. Tutustuin hieman hänen tuotantoonsa, ennen kuin aloin kirjoittamaan. Muut olivat minulle lähes täysin  tuntemattomia, eivät synnytä tunteita. Paitsi tämä yksi. Sen myötä, ihanaa sunnuntaita!

Lapin kesä

 
- Eino Leino




keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Kipupiste


                         " Aikuisuuteen kuuluu elämän risaisuuden hyväksyminen.
                                Kun tuhannennen kerran antaa itselleen anteeksi
                                  samasta asiasta, ei ole enää varaa tuomita muita.
"
                                                      -Tommy Hellsten-

Luin jokin aika sitten Tommy Hellstenin kirjan Elämän paradoksit. Kirja pitäisi löytyä mielestäni jokaisen kirjakokoelmista, se pysäyttää lukijansa, ainakin hetkeksi. Se on kirja elämänmuutoksesta, jo muuttuneesta, muuttumassa olevasta. Kirjaan voisi palata aina uudestaan ja uudestaan. Aina kun se olisi ajankohtaista.
Eräs kohta erityisesti pysäytti minut. Meinasin hypätä kokonaisuudessaan kappaleen yli, sillä aloin tuntea fyysistä pahoinvointia. Yksi pieni sana aiheutti niin tukalan olotilan, että olin lähes valmis heittämään kirjan ö-mappiin. Tuo pieni suuri sana oli rakkaus. Siinä, oma pieni kipupisteeni.
Palaan viime vuoden loppuun, jolloin aloin tuntea vieraantuvani itsestäni ja tunsin, että olen hylännyt itseni. Minua ahdisti. Päätin, että nyt on keskityttävä vain omaan hyvinvointiin, siihen miltä minusta tuntuu, mitä minä haluan. Päätin alkaa eheyttää itseäni. Tein uudenvuodenlupauksen pitää huolta itsestäni keskittyä omaan fyysiseen ja henkiseen hyvinvointiini. Tajusin, jotta voisin rakastaa toista ihmistä, minun täytyy hyväksyä itseni, voida hyvin ja ennen kaikkea rakastaa itseäni.
Se miksi tuo sana sai minut voimaan pahoin johtuu tästä. Yhdistän rakkauden fyysisyyteen. Yhdistän sen edelleen miehen ja naisen väliseen tunteeseen. Koska minulla ei sitä ole, se saa minut voimaan pahoin. Tälläkin hetkellä kun kirjoitan tuon teille.
Luin rakkautta käsittelevän kappaleen kuitenkin loppuun. Pakotin sen itseni lukemaan. Sitten kysyin itseltäni; voiko tuon rakkauden kohdistaa muuhun? Miksi omissa ajatuksissani kohdistan sen vain parisuhteeseen? Tajusin, minä voin kohdistaa sen elämään, itseeni, läheisiini. Ja siinä ei ole mitään hävettävää, päinvastoin.
Minulla on kuukauden päivät ollut tunne, että kehoni ei ole omani. Tai on se omani, mutta se kiristää. Täytyy venyä ja vanua koko ajan suuntaan jos toiseen. Päätin tehdä asialle jotain. Eilen rakastin kehoani, olin ensimmäistä kertaa Hot Joogassa. 90 min olet vain itseäsi ja kehoasi varten. Harjoitus on fyysinen sekä henkinen, hiki valuu.  Kroppa ei liikukkaan niin kuin luulit sen liikkuvan (jos luulit). Siinäpä haastetta. Rakastaa omaa kehoa niin ,että jalat haara-asennossa saat otsan lattiaan. Seisten taikka istuen. Joiltakin se onnistuu, minulta ei. Aion mennä tunnille ensi tiistaina uudestaan, jos siltä tuntuu ehkä jo aiemmin.