Kiitos ei ole kirosana

Kevät kaikessa ihanan puhtaassa vihreydessään tuo aina myös mielen myrskyjä, ja jos en aivan väärin muista, keväisiä tuntoja käsittelivät myös ensimmäiset tekstini tässä blogissakin.
Nyt en kuitenkaan sen kummemmin syvenny tähän vaan oman ja muiden mielenpahoittamiseen, pieniin kiitoksiin ja toisen päivän pelastamiseen. Tähän asiaan olen kiinnittänyt nyt ehkä erityisesti huomiota, koska omassa herkeässä kevätvaiheessani, aistin muiden tuntoja on sanomisia ehkä hieman liikaakin.

Olen huomannut, että jostain syystä muut koiranomistajat katsovat omaksi oikeudekseen opastaa myös muita koirien omistajia. Taikka jos vain liikut koiran kanssa, olet vapaata riistaa kommenteille. Pääsääntöisesti komentit ovat kuitenkin luokkaa "ompa sinulla ihana koira", "voi kun se on iso", "osaapa se kävellä vierellä hienosti" jne. Mutta viime aikoina on tullut 2 peräkkäin jota en ymmärrä. Toinen oli metsässä. Oma koirani oli irti (joo tiedän voisi olle kytkettynä), ja noin 500 metrin päässä oli nainen oman koiransa kanssa, kävelemässä meistä pois päin. Omani ei millään tavalla ilmaissut kiinnostusta toiseen, edes korvaansa ei kääntänyt. Nainen kääntyy ja huutaa "onko se irti, tällä on juoksut ja on todella vaarallista jos se pääsee tänne..." jep. En viitsinyt edes kommentoida, koska mielestäni huutelu oli täysin aiheeton. A) en pidä koiraani irti jos en ole varma, että se on minulla 100% hallinnassa B) tietääkseni yksikään narttu ei ole saanut kantavaksi toista narttua (korjatkaa jos olen väärässä) ja C) hänen koirastaan en tiedä, mutta omani on osoittautunut täysin heteroksi. No nämä 2 viimeistä tulivat mieleeni vasta myöhemmin, melkein lähdin etsimään tuon naisen käsiini, koska niin nasevia kommenttini olisivat mielestäni olleet... :)
Toinen: olimme koiran kanssa lenkillä kauniina aurinkoisena iltana. Oli sunnuntai ja olin ollut päivän töissä. Rentouttava, hyvän mielen lenkki oli suunnitteilla. Noh, eräs hieman ikääntyvyt rouva kysyi minulta ohi mennessämme "onkos sinulla kakkapussit tällä kertaa mukana?" Hieman olin ensin ö aapisen laidassa että minultako kysyy. Nyt en voinut pitää sanaista arkkuani kiinni; (olisi ehkä pitänyt) ilmoitin meillä olevan aina pussit mukana, ja jos ei on se todella harvinasta. Näytin hänelle oikein pusseja, huomautin lähistöllä asuvan muitakin samanlaisia koiria ja toivotin ehkä hieman pirulliseen sävyyn oikein hyvää illan jatkoa. Tämän jälkeen minulle tuli huomautuksesta (jonka todenperäisyyttä epäilen todella) niin paha mieli että purskahdin itkuun. Itkin koko lenkin ja itkin illan kotona. Noh, en nyt vain tästä kommentista, kaikki väsymys tuli pintaan. Itkin oloni puhtaaksi. Onhan näitä lisääkin mutta... Minä kun herkkänahkaisena ja tähän vuodenaikaan otan itseeni aika helposti.

Mutta pääpointtini on se, että miksi jotkut katsovat oikeudekseen heitellä ilkeitä kommentteja? Onko niin mahtavaa ja kasvaako oma ego ja itsetunto toisien "mollaamisella"? Tuntevatko ne jotkut itsensä jotenkin paremmiksi?

Ei voi koskaan tietää missä elämäntilanteessa toinen on. Kuinka pahaan kohtaan voi pienelläkin ilkeydellä osua.
Kiitos ei ole kirosana. Pienellä kiitoksella tai kohteliaisuudella voit pelastaa toisen ihmisen päivän. Tai miten olisi hymy ja huomenen toivotus aamulla naapurille rappukäytässä. Viime perjataina meillä oli työpaikan juhlat. Kuinka hyvältä tuntukaan kun joku kehuu uusia vaatteita tai silmämeikistä huomauttaa, että silmät tulevat esiin aivan eri tavalla voimakkaasti meikattuna. Kohottaahan se huomattavasti itsetuntoa ja alkaa väkisinkin hymyilyttämään 24/7.
Näin ollen haastankin jokaisen halukkaan mukaan positiivisuus viikkoon. Viikon ajan, maanantaista sunnuntaihin, joka päivä pieni kiitos tai kohteliaisuus toiselle ihmiselle. Ompa hiueksesi tänään hyvin laitettu, teitpä hyvin tuon työn, äärettömän hyvä idea... Ei ole paljoa itseltä pois mutta antaa valtavasti toiselle ihmiselle! Ja niille kadulla kulkeville pessimisteille ja kommentoijille aion tästä lähtien myös vain hymyillä ja olla hiljaa ;)
Ystävällisyyttä ja valoa alkavaan viikkoon <3

Elämä on?

Istun tällä hetkellä junassa matkalla Tampereelle. Etätyöpäivä. 

Erään teleoperaattorin televisio mainoksessa kysytään mitä elämä on? "Elämä on kaikkea sitä mitä tapahtuu, työn, lasten kasvatuksen, asuntolainojen, auton vaihtojen välissä". Onko näin? Mihin nämä asiat sitten lokeroidaan, eivätkö ne ole osa elämää? Nämä ovat kuitenkin elämän perusasioita, joita harva voi sivuuttaa. Totta, että se mitä tapahtuu välissä luo suunnan ja  täydentää elämää. Asuntolaina ei voi olla syy elämään, ja jos näin kuitenkin on, on ehkä syytä pysähtyä ja miettiä hetki.

Mikä on elämän tarkoitus? Katsoin wikipediasta mitä siellä kerrotaan ja samaistuin eniten Antiikin Kreikan ja Sokrateen näkemykseen; "onnellisuus" ja tätä kautta "hyveellinen elämä".

Kaikinpuolin pyrin elämässä onnellisuuteen ja tyytytväisyyteen. Käyn töissä missä viihdyn, otan asuntolainan koska haluan oman asunnon, auton jätän autokauppaan, koska minun on helpointa kulkea julkisilla. Elämä on täynnä valintoja, joskus valitsee väärin, toivottavasti useimmiten oikein. Ja mikä tärkeintä, sinä elät omaa elämääsi ja teet omat päätöksesi. Kukaan muu ei ole elänyt elämää sinuna ja ei näin ollen tiedä mikä sinulle on parasta. Jos jokin asia nyppii, ja elämä alkaa olla valitusta täynnä, pitäisikö silloin asialla tehdä jotain? Tässä elämässä ollaan kerran, onko se sen arvoinen ettet välitä itsestäsi ja ajatuksistasi?

Huh, paljon kysymyksiä. Mutta pohtimisen arvoisia omasta mielestäni ja asioita jota viime aikoina olen pohtinut.

Yksi asia mikä tekee minut onnelliseksi ja mihin tähtään myös muulla elämälläni on matkustaminen ja sen mahdollistaminen. Maalis-huhtikuun vaihteessa vietin ihanat 5 päivää Pariisissa ystäväni luona. Siitä matkasta liitän tähän tekstiin muutaman kuvan.

Elämän täyteistä torstaipäivää, olitpa sitten töissä tai missä tahansa!