Sellasta elämää

 " Aina joskus tolkku katoaa, et tiedä nauraa vaiko surra

on kaikki sekavaa, hammasta vaan täytyy purra

ei oo, pakko, juuttuu allikkoon vaik, sellasta se c`est la vie on "

- Pauli Hanhiniemi - Sellaista on c`est la vie

"Maktub" - niin on kirjoitettu

Viime viikot olen uinut aika syvissä vesissä. Siksi olen hetken viettänyt hiljaiseloa. Syksy. Niin kuin eräässä edeltäneessä teksissä pohdin, ei päästänytkään otteestaan vaan vei syvemmälle. Nyt alkaa taas valoa näkyä tunnelin päässä.

Olen myös syvissä ajatuksissa tällä hetkellä. Luin kahdessa päivässä Paulo Coelhon kirjan Alkemisti. Olen kuullut kirjasta jo kauan sitten, mutta olen kuvitellut sen olevan tiiliskiven kokoinen opus, ja hitaana lukijana minua sellainen on kauhistuttanut. No, teokseen tutustuneet jo tämän tietävät, teos ei ole tiiliskiven kokoinen. Se on 171 sivua pitkä ja helppo lukuinen. Ihailen Coelhon tapaa kirjoittaa selkeästi. Coelho vie lukijan tarinaan. Niin syvälle tarinaan, että en ole edelleenkään varma luinko jonkun toisen elämänkerran, fantasiaromaanin vai faktatietoon perustuvan tietokirjan. Niin tai näin, sain ajatuksia koko elämäntielleni.

Tarina alkaa näin;
"Pojan nimi oli Santiago. Alkoi hämärtää kun hän saapui lammaslaumoineen vanhalle, autiolle kirkolle. Kirkon katto oli sortunut aikoja sitten, ja suuri vaahtera kasvoi entisessä sakaristossa."
Tarina loppuu näin;
"Pojan nimi oli Santiago. Hän tuli pienen, aution kirkon luo juuri kun alkoi hämärtää. Vaahtera oli yhä sakaristossa ja puoliksi sortuneen katon lävitse näkyivät yhä tähdet. Hän muisti yön jonka oli viettänyt siellä lampaineen; se olisi ollut rauhallinen yö jollei hän olisi nähnyt unta. Nyt hänellä ei ollut mukanaan lammaskatrasta vaan lapio."

Se mitä alun ja lopun väliin mahtuu, kertoo siitä kuinka tärkeää ja rikastuttavaa on seurata omaa elämäntietään, unohtamatta mistä tulemme ja mitä olemme. Ja kuinka oman elämäntien voi löytää jo sieltä missä on. Coelhon kirjoituksen mukaan, sydän tietää kaiken, koska se on lähtöisin Maailman sielusta. Ja sinne se myös jonain päivänä palaa. Kuuntele sydäntäsi niin seuraat omaa elämäntietäsi.
Kirja on täynnä ajatuksia, jotka antavat ajattelun aihetta. Tämä ajatus kolahti tähän hetkeen eniten. Se on ote Alkemistin ja pojan välisestä keskustelusta aavikolla.
"Sinun on opittava seuraava asia: ennen unelman toteutumista Maailman sielu tutkii kaiken matkan varrella opitun. Se ei tee niin pahuuttaan vaan siksi, että omaksuisimme kaikki ne opetukset jotka olemme oppineet kulkiessamme kohti unelmaa ja päämäärää. Siinä vaiheessa useimmat antavat periksi. Kutsumme sitä aavikon kielellä hetkeksi jolloin`ihminen kuolee janoon nähdessän jo kaukana siintävät palmut`. Kaiken etsinnän pohjana on aloittelijan hyvä onni, mutta lopussa voittaja joutuu aina koetuksella. Poika muisti kotimaansa vanhan sananlaskun, jonka mukaan yö on synkin juuri ennen auringonnousua."

Kirjan alussa kerrotan kolmenlaisista Alkemisteista. Kolmas on sellainen joka ei ole koskaan kuullut alkemiasta, mutta on oma elämänsä kautta onnistunut löytämään Viisasten kiven.
Minulla heräsi ajatus. Ajatus, että jokainen ihminen voi olla oman elämänsä Alkemisti, jos vain uskaltautuu seuraamaan ennusmerkkejä unohtamatta lähtökohtaansa.

Minun oli aika tarttua kirjaan nyt, ennen en ollut edes teosta tutkinut. Suosittelen lukemaan kirjan, jos oma elämäntie tuntuu olevan hukassa. Pyörittele kirjaa hetki kädessäsi ennen kuin päätät ostaa tai lainata sen. Sydän kertoo milloin sinun on oikea aika lukea se.

Kaikki lainaukset ovat kirjasta:
Paulo Coelho, Alkemisti
julkaisija Bazar

Avautui!

 Kuka sä oot ja mitä teet mun edessäni kello viis,
on aamuyö ja uppoon taas sun silmiis ja mietin mikä tunne tää on – oi ei.
Kello lyö kuus, muutetaan maailmaa ja naapuri huus "olkaa jo hiljempaa",
mut meidän avaruus on tässä vaikka hiffaa muut ei.
Mitä sä teet kun katsot mua se ohi ei mee,
toisinkuin muut katseet joita niin pelkään.

BEIBI räjäytä mut tässä, BEIBI aamuhämärässä,
BEIBI sä et tarvii mitään
muuta jos saat suudella mun punaista suuta.
BEIBI räjäytä mut tässä, BEIBI puolielämässä,
BEIBI mä en tarvii mitään
muuta jos sä saat mut kiinni ei oo takas paluuta.

Suhteet ei muutu paremmaks oli niitä takana tuhat tai kaks,
mä kävin yhä uhkarohkeemmaks ja rakastuin yli rautamuurin.
Ja kun tuli kohtaa vihdoin ilman siitä tulee kuumaa,
tää on meille kiellettyä huumaa, tää on voima kaikkein suurin.
Pyyhi pelko pois ja näytä kuinka käsi tatuois silmät mun selkään,
että aina sut nään.

BEIBI räjäytä mut tässä, BEIBI aamuhämärässä,
BEIBI sä et tarvii mitään muuta jos saat suudella mun punaista suuta.
BEIBI tartu muhun kiinni, BEIBI oon sun heroiini,
BEIBI sä et tarvii mitään
muuta jos sä saat mut kiinni ei oo takas paluuta.

Jos mä tähän lähden mitä en tehnyt muiden tähden,
niin ole mulle sen arvoinen.
Jos mä tähän lähden sua piiloon kätke en,
vaan aion olla silminnähden onnellinen.

BEIBI räjäytä mut tässä, BEIBI aamuhämärässä,
BEIBI sä et tarvii mitään
muuta jos saat suudella mun punaista suuta.
BEIBI tartu muhun kiinni, BEIBI oon sun heroiini,
BEIBI sä et tarvii mitään
muuta jos sä saat mut kiinni ei oo takas paluuta.

Mä tiesin sä oot tehty mulle, sä tiesit mä oon tehty sulle.
Mä oon sun, sä oot mun.

-Haloo Helsinki! Beibi

Tämä biisi tulee minua vastaan aivan joka paikassa. Okei, sitä soitetaan tällä hetkellä aika paljon radion aalloilla, mutta jokin siinä saa huomioni kiinnittymään. Luulen, että tänään sen sanoma minulle yhtäkkiä avautui. Nähtäväksi jää...

Johdatus voi tulla missä muodossa tahansa; kappaleessa, kirjassa, lehdessä, vastaan tulevalta ihmiseltä!

Mukavaa torstaita :)

Syksy läikyttää

 

Aamu. Heräsin koirani tassujen rapsutteluun ja hännän paukutukseen. Ajatus; pääni on kipeä, niin kuin eilen illalla nukkumaan mennessä. En jaksa. Haluan jäädä vain sänkyyn makaamaan, en halua lähteä tänään yhtikäs mihinkään.
Aurinkoinen syysilma piristää hieman. Mieli on silti synkkä, kyyneleet nousevat silmiin.  Myönsin itselleni viikko sitten, että olen yksinäinen. Ennen kielsin sen, mutta nyt myönnän, että ihminen tarvitsee täydentyäkseen toisen ihmisen. Osaan elää yksin, enkä häpeä sitä. Mutta minäkin kaipaan läheisyyttä. Osani on oma valintani, tarvitsin sitä kasvaakseni. Ymmärtääkseni. Syksy....

Istuin puunrungolle metsään. Huomasin maassa risujen ja sammaleiden joukossa hämähäkin kutoman verkon. Aamu oli vielä niin aikainen, kaste ei ollut ehtinyt kuivua. Se millaisena verkko näkyi aamukasteessa oli uskomattoman kaunista. (Minulla ei ollut kameraa mukana, mutta se ei ehkä olisi tehnyt edes näylle oikeutta).
Käänsin hetkeksi pääni pois ja kun katsoin maahan ja seittiä uudestaan, yhtäkkiä samanlaisia aamukasteen kostuttamia verkkoja oli ympärilläni kymmeniä! Suuni loksahti auki. Mistä nämä tulivat? Miten en näitä huomannut aikaisemmin? Isoja ja pieniä, levymäisiä, kolmiulotteisia, eri muotoisia. Luonto järjesti minulle oman taidenäyttelynsä. Kiitos siitä!
Vaikka mieli on välillä maassa, kuinka synkkä tai musta, mieli ja katse on hyvä pitää avoimena, vaikka se tuntuisi välillä vaikealta. Universumi haluaa aina kertoa sinulle asioita ja näyttää sen positiivisia puolia. Sen minä opin tänään.

Aamulla olisin toivunut syliä ja käsiä, jotka olisivat voineet hieroa kipeää niskaani ja saaneet päänsärkyni kaikkoamaan. Niitä en saanut, mutta sain jotain muuta. Universumi heittelee minua tänään mojovilla palikoilla. Ihmiset, joita juuri tänään en olisi jaksanut nähdä (puolitutut ja entisen ihastukseni vaimo, joka jostain ihmeellisestä syystä pitää minua hyvänäkin tuttuna), ovat tulleet vastaan. Ja tunnen, että kaikki ei ollut vielä tässä. Joten bring it on! Olen auki ja otan vastaan sen mitä vastaan tulee. Ja toivon, että ymmärtäisin mitä näillä asioilla tarkoitetaan ja halutaan kertoa. En ymmärrä ehkä vielä tänään, mutta ehkä ymmärrän huomenna. Jospa uskaltautuisin vielä tänäänkin nenän ulos pistämään...

"Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa

On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista

Että kuiskauskin on huuto

En vaihtais sekuntiakaan

En nuoruutta en vimmaisia kasvukipuja

En jäätä joka murtui, en kirkonkelloja

Olit puolisoni silloin, olet puolisoni nyt"

- Samuli Putro, Olet puolisoni nyt

 

 

Jännän äärellä

Lomani päätteeksi otin kortin alkavalle syksylle. Mitä "syyskausi" toisi tullessaan?

Sain kortin Luovuus.

Luulin löytäneeni kanavan johon puran luovuuttani, tämän blogin. Pyysin enkeleiltä myös ohjausta , niin kuin kortissa kehotetaan. 

Pari päivää sitten jouduin kyseenalaistamaan luovuuteni. En lähde sen kummemmin tässä tapahtunutta avaamaan, mutta omaa ilmaisuani jouduin miettimään ja mietin edelleen.

Kirjoitukset ovat minun ajatuksia, minun kasvutarina. 

Tajusin tuossa iltalenkillä erään asian; lukossa ollut alintajuntani alkaa avautua. Pikkuhiljaa.

Olen pyöritellyt muutaman päivän tätä asiaa mielessäni. Tänään puhuin sen auki. Puhumisen ja kuuntelijan voimaa ei voi aliarvioida.

Päätin, että jatkan kirjoittamista. Tämä on minun omani , minun luomani, minun ajatukseni. Asia jota olen pitkään halunnut tehdä.

Nämä ovat minun kokemuksiani, omia tuntemuksiani. Omissa ajatuksissa ja omassa kasvussa ei ole mitään anteeksipyydettävää. 

Mitenkäs se menikään; miulla on oikeus miun ommiin tunteisiin :)